Pintaa vähän syvemmälle

En ole tainnut itsestä tai kenestä muustakaan kirjoittaa kuin pinta raapaisun.. Tykkään puhua ystäville ja avautua läheisille, mutta en ole uskaltanut tehdä sitä vielä netissä.. Olen toki jotain mood quoteja laitellut Instagramiin, ennen kuin ystäväni sanoi, että se häiritsi häntä ja olen liian 'desperate for attention'.. Ja ehkä se olikin silloin väärä lähestymistapa ja julkaisin paljon esim twiittejä, jotka kertoivat sen hetkisestä fiiliksestä, ehkä ne olivat liian 'paljastavia' ja ehkä hain sillä huomiota, mitä en tuntenut saavani muualta kuin niistä vastaus twiiteistä, joissa ihmiset kannustivat ja antoivat vinkkejä.. Nyt en sitä mistakea enää tee ja aion levittää positiivisuutta instassa ja muissa sosiaalisissa medioissa.. mutta ehkä vielä tämä yksi negatiivinen postaus ja sitten annan asian olla?

Olen aina saanut palautetta kuinka positiivinen ja sosiaalinen olen, ja minulla on kuulemma tosi hyvä itsetunto. No ne tavallaan pitävät paikkansa, mutta kyllä niistä tulee painekin. Aina pitäisi hymyillä ja jos hymy hyytyy tulee kysymys 'No, suutuitko?'. En ole missi, en vaan jaksa aina hymyillä. Kaikilla on päiviä jolloin ei vaan jaksa, ei jaksa mitään ja kaikki tekee vihaiseksi. Pitääkö sitten hymyillä ja nauraa kun vituttaa sisäisesti?? Ei minun mielestä.. En ole kauhean hyvä vihaisten tai surullisten ihmisten kanssa. En osaa lohduttaa tai usein tiedä mitä sanoa, mutta odotan sitä kuitenkin muilta, mikä ei ole oikein! En osaa pyytää anteeksi, mikä on todella epämiellyttävää. Tiedän milloin pitäisi pyytää anteeksi, mutta sanat vaan jäävät kiinni tuonne kurkkuun. Pidän anteeksi pyytämistä heikkoutena, vaikka se on todellinen vahvuus! Pitää pystyä alentamaan itseään sen verran, että pyytää anteeksi sillä hetkellä kun se on tarpeellista. En myöskään siedä sitä, kun minulta pyydetään anteeksi. Jostain syystä tulee vaan niin epämiellyttävä olo..

Mitä tulee itsevarmana olemiseen.. Voin kai sanoa, että olen melko itsevarma tilanteissa joissa vaan pitää olla ja pystyn esimerkiksi mennä kaupassa antamaan palautetta yms, no problem. mutta suurin heikkouteni ovat appi-vanhempani.. Kaikki itsevarmuus katoaa ja häntä menee jalkojenväliin, pupu pöksyyn.. mitä näitä nyt on. Ainoa tavoitteeni on miellyttää heitä! Asuin heillä vuoden verran ja sain jonkinlaisen mentaalisen break downin.. Se oli aika rankka vuosi.. En ole tästä vuodesta kertonut kuin parille ystävälle, enkä aio sitä nyt sen enempää tässä puida, mutta oli hyvä, että oli edes nuo pari kamua jolle puhua. Olen kyllä lopun elämää kiitollisuuden velassa heille! Appi-vanhempani ovat hyviä ja mukavia ihmisiä, mutta vähän pienemmissä erissä ;) Ja tuohon masennukseen oli muitakin tekijöitä kuin heillä asuminen, mutta sitä on vain helpoin syyttää!

Nyt lopetetaan tämä positiivisilla kuvilla viime kesältä