Pessimisti ei pety

Pienestä saakka olen ollut todella huono pettymysten suhteen. Jos jokin asia muuttuu, se tuntuu olevan ihan ylitsepääsemätön juttu sillä hetkellä. Ehkä se johtuu siitä ettei minulle ole käynyt mitään todella isoja pettymyksia tai suuria elämänmuutoksia jotka olisi "opettaneet". Elämä on ollut melko hyvää koko parikymmentä vuotta.

Olen oppinut suojelemaan itseäni pessimistin asenteella. Mietin aina mikä voi mennä vikaan ja olen varautunut pahimpaan. Olen helposti innostuva ihminen, en malta odottaa esimerkiksi matkoja tai hauskoja juhlia, vaan se pitäisi tapahtua heti. Pelkään, että sinä odotus aikana jokin menee pieleen ja tämä kovasti odottamani tapahtuma ei toteudukkaan. Saan kovan hepulin, itku-potku-raivarin, jos odottamattomia muutoksia tulee. Sillä hetkellä elämä ei tunnu voittavan, vaan kaikki on pielessä. Emil jo tietääkin, että antaa minun olla sillä hetkellä ja kun saan vähän aikaa prosessoida niin monesti huomaa, ettei se asia nyt ollut niin ihmeellinen. Sitä huomaa kuinka tyhmästi käyttäytyi, ja elämä voittaa.

Olen kovasti miettinyt mistä tämä johtuu, onko tähän jotain 'parannuskeinoa' vai olenko vain niin tunteellinen vai jopa sekaisin? Näytän tunteeni 100 prosenttisesti, jos itkettäää itken ja jos naurattaa nauran, en vain jotain siltä väliltä. Luin juuri lukio kavereiden kommetteja meidän joistain papereista, ja kommenteissa luki suurimmaksi osaksi, että olin posiitivinen. Olenko niin hyvä kätkemään tämän sisäisen pessimistin vai luokitellaanko nauravainen tyttö aina positiiviseksi. En ole koskaan ollut mikään 'tästä selvitään' tai 'kaikki kääntyy vielä parhain päin' - tyyppi.

Olenko sitten pessimisti vai realisti, haluaisin muuttua enemmän positiivisempaan suuntaan, ja se voisi olla tämän vuoden tavoite. Ensimmäisenä pitäisi saada tämä pettymys juttu kuriin. Voinhan olla positiivinen, mutta pettymys on sitä suurempi jos jotain menee pieleen..